Ruut Parikka

Kerron lyhyesti omasta polustani, joka lähti TYKistä. Ilokseni voin sanoa, että elämäni on ampaissut TYKin suusta upeisiin sfääreihin.

Muutin lukion perässä Etelä-Pohjanmaalta Tampereelle. Olin ollut vuosia koulussa hyljeksitty, inhottu ja haukuttu. Muistutin Tykin alkaessa (ja varmaan vieläkin) Breakfast Club-elokuvan kummajaispiirtäjä-tyttöä. Oli helpottavaa, että TYKissä sain ollu juuri niin outo, herkkä ja erityisen kiinnostunut omista jutuistani. Siihen kannustettiin ja ydintäni vahvistettiin.

Ensimmäisenä koulupäivänä päätin olla meikkaamatta. Se oli iso linjaus kun astelin aloittamaan lukiotaipaleeni Hallituskadulle:
– “Täällä te tuutte näkemään mua ainakin kolme vuotta, mitäpä sitä esittämään”, ajattelin, ja kaikki neljä vuotta TYKissä sain olla aivan oma itseni.

Laskin sekunteja kun viittasin ensimmäistä kertaa tunnilla. Luokka oli hiljaa ja antoi tilaa vastausvuorolleni. Kukaan ei matkinut ääntäni ja sain olla juuri sellainen kuin olin. Olin helpottunut ja kiitollinen. Tiesin, että tulevina vuosina saisin kasvaa.

Kun kohtasin erilaisia lukiolaisryhmittymiä ja erilaisia ihmisiä, opin yleensä enemmän kuin luokkahuoneessa. Välitunneilla ja hypäreillä oli aikaa unelmoida tai tehdä hullutuksia. Joskus se oli vessareivit, joskus taas TYK-larpin kahvion tanssimattojamit. Joskus syvä yhteys syntyi pelkästään kuuntelemalla kaverin kitaran soittoa. Jouten ollessa oppi kuuntelemaan ja kuulemaan.

Oma hullutukseni oli lähettää kaverini kanssa luokallemme “ryhmänohjaajan” TYK-tekstiviesti, joka kehotti kaikkia laittamaan luokkakuvaan hattu. Kepponen onnistui.

Vaikka luokaton lukio toi mukanaan jatkuvan sosiaalisuuden paineen kun enkun pari vaihtui joka jakson välein, sekin toi minulle mukanaan ennakkoluulottomuutta ja runsaasti oppia vuorovaikutustaitoihin, joita tarvitsen tänäkin päivänä journalistina.

En pitänyt itseäni kovin hyvänä oppilaana. Minulla oli oppimisvaikeuksia ja siksi asettamani tavoitteet arvosanoista ja koulun suorittamisesta olivat liian korkealla. Kipuilin paljon sitä, että en sopinut huippuoppilaan muottiin, koska oppimisvaikeudet (ja vanhat koulukiusaustraumat) häiritsivät omaa olemistani.

Uuvuin. Koulu meni pariksi jaksoksi paussille. En silti jäänyt yksin. Koulu oli rakentanut minulle Tampereelle toimivan sosiaalisen turvaverkon, joka otti vastaan kun horjahdin. Se koostui koulun henkilökunnasta, hoitokontakteista, ystävistä ja omaisista. He kannattelivat minua jatkuvasti kykyihini uskoen ja siksi sain kuin sainkin opinnot pakettiin. Kirjoitin ylioppilaaksi ja minulle jopa myönnettiin lukion stipendi siitä hyvästä, että pääsin jaloilleni.

Saamani tuki oli elämässäni elintärkeä käännekohta, koska minua, nuorta maailmaan väsynyttä tyttöä, ei vaikeassa tilanteessa hyljätty vaan kannateltiin maaliviivalle ja sen ylitse.

Sen jälkeen juoksin sprinttinä kuvataiteen Tampereen ammattikorkeakoulututkinnon kolmessa ja puolessa vuodessa. Niinä vuosina asuin Tsekin tasavallassa sekä Alankomaissa. Yhtäkkiä oppimisvaikeuteni eivät näkyneet, vaan kaikki luovuuteni osaset pääsivät kirkastumaan. Olin kiitollinen siitä, että TYK oli antanut minulle runsaasti eväitä kotimaiseen nykytaiteeseen sekä kulttuurihistoriaan. Niiden parissa loistin.

AMK-opintojeni jälkeen lähdin suorittamaan maisteritutkinnon Iso-Britanniaan The Royal Central School of Speech and Dramassa, Advanced Theatre Practice -tutkinto-ohjelmassa. Kielitaitoni kehittyi yliopistotasolle ja tukitoimet esseisiin oli järjestetty yliopiston puolelta. Oppimisvaikeudet eivät hidastaneet menoa, ne tunnistettiin ja niiden kuormittavuus minimoitiin.

Lontoossa sain keskittyä kulttuuriin, taiteeseen, havaitsemiseen ja siihen miten kehitetään sisältöä. Opin taiteellisen työskentelyn projektihallintaa, käsikirjoittamista ja merkityksien rakentamista. Olin saanut vankan pohjan näyttämötaiteen perusteista TYKistä, sekä nykytaiteen opintojen myötä ymmärryksen visuaalisesta kulttuurista, reflektoinnista sekä mahdollisuuksia ajatella ja vaikuttaa taiteen keinoin. Royal Central tarjosi puolestaan yliopistotason lähestymistavan taiteen tutkimukseen ja näyttämötaiteellisen työn asiantuntijat ja suunnannäyttäjät kaikelle esittävän taiteiden teolle.

Olin 25-vuotias valmistuessani maisteriksi. Muutin Suomeen, enkä ollut sen jälkeen kukaan. Suomessa on edelleen haasteensa saada tunnustus ulkomaisen tutkinnon antamista pätevyyksistä. Siksi jatkoin opiskelua ja päätin uskaltaa tehdä jotain, josta olin salaa haaveillut usean vuoden lukioaikoina: hakea ja päästä suomalaiseen yliopistoon.

Siinä meni tovi. Tein opintoja avoimessa ja hain vuosi toisen perään kouluihin. Eri aloja ja paikkoja. Koin myös, että halusin sittenkin olla mieluummin päätoiminen taiteen rakastaja kuin sen tekijä. Halusin kertoa taiteesta, mutta en kituuttaa enää yhdenkään apurahan vuoksi hermoheikkona.

Sitten kolmannella hakukerralla vihdoin tärppäsi: vuonna 2021 pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan journalismia.

Journalistiikan opinnot ovat tarjonneet mahdollisuuden olla yhtäältä kriittinen, toisaalta luova tekijä. Yltiöpäinen kiinnostuminen joksikin aikaa yhteen asiaan erityisen paljon ja sitten taas päästää irti sopii toimittajalla työrytmiksi erityisen hyvin. Uskallan kohdata ihmisiä ja tarjota heille kuulevan korvan, jonka jälkeen kirjoitan heidän antamistaan tiedoista jutun. Katson silmiin. Olen samalla tasolla. Osaan kiittää. Nämä opit taisivat tulla mukaani TYKin pakolliselta luovan ilmaisun kurssilta.

Taustani vuoksi näen itseni vahvasti kulttuuritoimittajana. Rahtaan kilokaupalla (edelleen) Metsosta kirjoja kotiini, ja koetan löytää opuksista sen, mikä on erityisen jännää. Sellaista, josta tykkiläinen tokavuotinenkin olisi erittäin innoissaan ja jopa käyttäisi anekdoottina äidinkielen esseessään. Yritän nähdä edelleen sen kumman piirtelijätytön lukiosta, joka vaikeuksista huolimatta uskalsi unelmoida.

Unelmieni työ Yleisradiossa toimittajana toteutui noin vuosi sitten, ja tälle hetkellä teen toimittajan töitä Puoli seitsemän -ohjelmaan. Saan kiitosta ideointikyvystäni, positiivisesta asenteesta sekä siitä, että esitän havaintoja ja ilmiöitä ympäröivästä maailmasta. Olen kuulemma opettanut ihmisille paljon tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, mikä on tuntunut tunnustuksena erityisen tärkeältä.

Toimituksessamme pyritään autonomiseen työympäristöön ja positiiviseen johtamiseen. Meillä löhöillään sohvalla ja tehdään sometanssivideoita työajalla, ja varmaan mä olen jokusen draamaallisen luennon jostakin teatteriohjaajasta pitänyt. Meno muistuttaa varmaan nykypäivän TYKin käytäviä. Siksi siellä on kiva olla.

Olemme siis oikeasti niin iloisia miltä televisiossa näytämme. Hommassa on paljon tykkiläistä hulluttelua. Meillä on esimerkiksi joka kevät ja syksy “musaluokka” -niminen konsepti, jossa toimituksen väki esiintyy suorassa lähetyksessä julkkisvieraan kanssa. Harjoittelemme parisen viikkoa peruskoulusoittimilla ja yksinkertaisilla nuoteilla kappaleen esityskuntoon ja nauramme itsellemme kun kaikki katselijat näkevät, kuinka tosissaan kymmenkunta aikuista soittaa ukulelea, melodikaa ja tsemberumpuja televisiossa. Minäkin harjoittelin traingelin soittoa sen kaksi viikkoa ankarasti.

TYK on antanut minulle eväät leikkiä ja elää. Olen kehittänyt jokaista aistiani lukiovuosina. Siksi leikkiminen jatkuu ja elämäni on runsaan värikästä ja kaunista.